Tämä on ollut surun viikko. Edellisessä postauksessa jo kerroin, että kuulin suru-uutisen. Kyseessä oli mun kummisetä. Jotenkin en ole vielä sisäistänyt tätä asiaa. En edes tiedä, mitä tapahtui, ilmeisesti kuitenkin kyseessä oli onnettomuus. En pysty edes ajattelemaan muuta kuin hänen lapsiaan. Ne on ihan liian nuoria menettämään isänsä.

Sitten tuli vielä syöpädiagnoosi. Ei onneksi minulle, mutta eräälle lähipiiriini kuuluvalle. Kyllähän se pysäytti. Taas joku mun läheinen sairastui syöpään. Miksi? Onneksi ennuste on hyvä, ainakin jos ei etäpesäkkeitä ole. Positiivisella asenteella ja silleen.

Viime aikojen tapahtuneet on saanet mut tuntemaan itseni taas kerran riittämättömyttä. Ja voi hemmetti, että mua ärsyttää. Sain taas kuulla, miten ihana ja miten paljon avuksi Sisko on ja kuinka se on niin tärkeä. Sillä on auto käytössään ja se pystyy koska vain lähteen, koska sillä ei ole mitään läsnäolopakkoa koulussa. Ja ennen kaikkea se asuu lähellä. Entäs minä? Olenko minä aivan täysin turha? Olen. Asun kaukana, en omista ajokorttia, en pysty käymään kylässä kuin lomilla, koska minun on PAKKO olla koulussa, jos en halua feilata kaikkia kursseja.

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Väsymys. Joskus ei vaan jaksa.

Päivä 25 – Ensimmäinen

Tai viimeinen. Kukapa sen tietää.

Päivä 26 – Pelkään

Elämää. Neuloja.



Näinpäs tänään kaupungilla yhden ihanuuden. Olikin jo vähän ikävä, kun ei melkein vuoteen olla nähty. Voi kun olisi ehtinyt jutella sen kanssa. Se saa vieläkin mun aivot pehmenemään pelkästään hymyilemällä...

Ahdistusta ja vähän lisää ahdistusta. Olen lähetellyt hulluna työhakemuksia. Siis suomeksi sanottuna 4 paikkaan ja viidenteen pistän huomenna menemään, vaikka se onkin ehkä maailman epätodennäköisintä, että sinne pääsen. Kunhan sais jotain, että sais RAHAA ja työkokemusta. Yritin selvitellä, oisko mahdollista saada esim. työmarkkinatukea, mutta Kelan sivuilla lukee näin:

"Jos työssäoloehto ei täyty, henkilöllä voi olla oikeus työmarkkinatukeen. Jos työttömällä ei ole ammatillista koulutusta eikä hän ole täyttänyt työssäoloehtoa, hän voi saada työmarkkinatukea vasta 5 kuukauden odotusajan jälkeen. Tämä odotusaika koskee esimerkiksi tuoreita ylioppilaita. Lisäksi edellytetään, että alle 25-vuotias ammatillista koulutusta vailla oleva nuori on hakenut ja hakee aktiivisesti ammatilliseen koulutukseen sekä kevään että syksyn yhteishaussa."
(www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/120510105951ML)

Eli siis ei ole sellaista mahdollisuutta ainakaan. Samalla sattui opintotuen puolelta silmiin yksi asia. Opintotukeen tulee muutoksia 1.8.2011 ja täytyy sanoa, että en ole niistä muutoksista yhtään iloinen. Toisaalta en kyllä yllättynyt yhtään ottaen huomioon, että meillä on tällä hetkellä porvarihallitus. Niin kerta.


(weheartit.com/entry/8357881)

Aberdeenista tuli kiva viesti: M:n keskiarvo, enkusta M ja pääsen sisään. Jee! Nyt taas houkuttaa enemmän lähtö. Varsinkin, kun lainantakaus nostetaan 600 euroon eli yhteensä opintotuki ois 1108 euroa/kk. Toisaalta mun mielestä on syvältä, että opiskelijat on ainoa kansanryhmä, joille LAINAraha lasketaan tuloiksi. Se pitää kuiten maksaa takaisin ja ajatus opintolainasta näillä työllistymistilastoilla ahdistaa enemmän kuin tarpeeksi.

Päätin, että en hae yliopistoon ollenkaan. Jos en pääse amkiin, lähden Skotlantiin. Kalliiksihan se tulis, mutta siksi haluankin niitä töitä. Ärsyttää, kun Sisko kyllä sai töitä, vaikka sillä ois ollut varma kesätyöpaikka, ihan kivalla palkalla vieläpä. Sitten se vaan sano, että joo, toivottavasti yhdestä toisesta paikasta (jonne minäkin hain!) otetaan yhteyttä, kun se kiinnostais paljon enemmän. Reilua.

Olen ehkä vähän hidas, mutta käsitin oikeastaan vasta nyt, että tämä mun epämääräinen olo johtuu todennäköisesti siitä, että haluan itsenäistyä. Siis asua yksin ja tehdä juttuja YKSIN. Sitten kun vielä saisi muut ihmiset käsittämään sen. Pitäiskö ripustaa kaulaan kyltti, jossa lukee "Tarvitsen omaa tilaa ja haluan oppia tuntemaan itseni YKSIN" :D


(weheartit.com/entry/8362259)


(weheartit.com/entry/8364307)

Heimoitrallalaa. Olipas rankka viikonloppu. Sisko ja molemmat veljet oli käymässä ja niiden kanssa menee JÄRKI. Tein sitten kaikkea extremeä, kuten kävin pudottamassa lunta katolta ja siivosin ja kävin piiiiitkillä lenkeillä koirien kanssa. Nyt ne on onneksi lähteneet ja vihdoin jopa kuulee omat ajatuksensa. Ja pääsee koneelle.

Perjantai-iltana oli tullut Dundee Unista conditional offer, English with German kurssille. C:n keskiarvoa, vähintään C:tä enkusta ja vähintään 6 IELTS:stä vaativat. No joo, en kyllä sinne halunnutkaan. IELTS:ä en aio alkaa tekemään, se tulis aika kalliiksi. Ja oon alkanut vähän ajatella, että ehkä hankin täällä ensin esim. sen sairaanhoitajan tutkinnon ja lähden sitten vasta ulkomaille. Kun kuitenkin on tuo koira ja sitten mummin tilanne on se mikä se on. Realistisesti ajateltuna tuskin 85-vuotispäiviä vietetään.

En sitten mennyt eilen niihin pirskeisiin. Ei yhtään huvittanut, kun en sitä alkuperäistä kutsua saanut. Kaveri sitten yritti soitella perään, mutta pistin puhelimen tylysti kiinni ja työpöydän laatikkoon. Saa nähdä, miten vihaisia ne mulle on maanantaina. Eiku jee, enpäs nääkään niitä kuin vasta torstaina. Jippii.

Sellasta tällä kertaa. Nyt meen pänttäämään bilsan tenttiin. Onneksi kirjoitan sen ylimääräisenä.

edit// Haha, Facebookissa oli jo valitettu, kun ERÄÄT ei voi ilmoittaa, ettei ole tulossa. Voi jessus sentään. Kyseessä on samat ihmiset, jotka ootattaa jumalauta tunnin turhaan ja joskus monen tunnin päästä pistää viestiä, että "oho sori unohin".

Vapaapäivä. Täysin hukkaan heitetty sellainen. Kävin sellaisen kuuden tunnin reissun kaupungissa ja jäi aika paska fiilis. Pääsi verensokeri laskeen aika alas ja muutenkin mieliala oli mahdollisimman huono tuollaista reissua ajatellen, mutta pakko oli kuitenkin lähteä. Ärsytti.

Menee taas syömiset sekasin. Syön aamupäivällä tyyliin yhden banaanin tai muroja ja sitten viiden-kuuden aikaan illalla ruoan ja illalla juon  puoli litraa teetä. Ei ihme, että jaksaminen on tätä luokkaa. Ei vaan tuu syötyä, kun ei ole nälkä. Kyllähän se painossakin näkyy, joulun jälkeen laihtunut 3 kiloa. Painosta puheen ollen: en muista enää, mistä puhuttiin Siskon kanssa, mutta se sanoi jotain, että "tuskin oot ton kokonen enää parin vuoden päästä". En käsitä, mitä se tarkoitta. Tai siis käsitän, mutta kuitenkin. Kuinkahan todennäköistä on, että mun vaatekoko muuttuu suuntaan tai toiseen lähivuosina? Ja mitä kuttua se Siskolle kuuluu? Oon ehkä liian herkkä, mutta loukkaannuin tuosta kommentista.

Hasta mañana! Yritän olla positiivisempi.

Vihdoinkin sain koneen JA netin toimimaan. Täytyy kai kokonaan siirtyä läppärin käyttöön, kun tuo toinen kone on ihan hajoamispisteessä. Onneksi tässä nyt kuitenkin toimii tää uus käyttöjärjestelmä, toivottavasti vähän pidemmän aikaa kuin edellinen. Jotenkin tuntuu, että kaikki ongelmat kasaantuu. Ensin tuli näitä tietokoneongelmia, sitten kouluongelmia ja nyt vielä ihmisetkin aiheuttaa ongelmia. En jaksais.

Kirjoituksiin pitäisi lukea. En ole vielä edes harkinnut. Eläinlääketieteellisen pääsykokeisiin pitäisi lukea. En ole hankkinut edes kirjaa. Pitäisi kirjoittaa. Olla vastuullinen aikuinen. Pärjätä viikko mummin kanssa kahdestaan, kun vanhemmat lähtee lomalle. On se niin ihanaa, kun ne voi noin vain lähteä kysymättä mun mielipidettä, mutta jos ite oon lähdössä ja isä jää mummin kanssa, niin se on suurikin kriisi. Tekisi mieli kiroilla ja paiskoa astioita seinään. Siskokin vain voivottelee, kun HÄN joutuu täällä ollessaan tekemään niin vitun paljon. Joo-o. Se on täällä yhteensä ehkä kuukauden koko vuoden aikana. Mitenhän me pärjätään loput 11 kuukautta, jos se tekee kaiken?

Järki lähtee. En ymmärrä sitä, että kukaan ei edes yritä nähdä asioita mun kannalta. Miksi minä olen se, jonka pitää aina joustaa ja olla muille mieliksi. Ja kaikki on kuitenkin aina minun syytäni. Niin kuin tänään. Aivan sama, mitä teen, se on väärin. Isä saa haukkua minua, huutaa ja syytellä, mutta jos minä sanon vastaan, äiti hermostuu. Että sellaiset vanhemmat.

Oon niin väsynyt ja kyllästynyt siihen, että kukaan ei tue mun päätöksiä. Esimerkiksi juuri sen au pair jutun kanssa. Sisko on sitä vastaan, vanhemmat ei ota tosissaan. On kuitenkin kyse MUN elämästä ja MUN päätöksistä, joita niiden pitäisi kunnioittaa eikä vain lytätä. Ja sitten ihmetellään, kun haluan mahdollisimman pian pois. Ne ei vain käsitä miten paskaa täällä olo on. Miten paljon inhoan tätä. Näitä ihmisiä, tätä paikkaa, kaikkea.

Miksen voi olla kuten muut? Miksi kaiken pitää olla niin helvetin vaikeaa mulle?