Olen aina pitänyt keväästä, koska se tarkoittaa sitä, että taas yksi kiduttavan pitkä kouluvuosi on takana ja vapaus on taas askeleen lähempänä. En kyllä tiedä onko mitään vapautta todellisuudessa olemassakaan. Lukion jälkeen jatkan opiskelua yliopistossa ja sitten menen töihin. Tulevaisuus. Se on niin ahdistava ja samalla houkutteleva asia. Mutta koska se alkaa? Alkaako se sitten joskus. Sitten kun olen ylioppilas? Sitten kun olen 20? Vai joskus muulloin?

Pidän keväästä myös siksi, että tunnen itseni kauniimmaksi keväisin. Silloin olokin tuntuu paremmalta. On helpompi hymyillä ja unohtaa, kuinka vaikeaa elämä osaa olla. On ihana, kun voi mennä kouluun ilman takkia ja kävellä ulkona ilman kenkiä. Ei keijut kenkiä käytä. Voi käyttää hametta ilman sukkahousuja. Eikä kukaan katso pitkään, jos käyttää kirkkaita värejä. On helpompi sulautua joukkoon ja unohtaa, ettei oikeasti ole yksi muista.

Kevät on rakkauden aikaa, niin minulle ainakin on väitetty. Mistäpäs minä edes tietäisin. Rakkaus. Ei se ole ainakaan vielä kävellyt vastaan, vaan tuntuu välttelevän seuraani kaikin mahdollisin keinoin. Se onkin ongelma. Tiedän, etten ole läheskään ainoa, joka ei ole seurustellut koskaan, mutta miksi ihmeessä minun pitää aina ihastua vääriin poikiin. Tälläkin hetkellä olen ihastunut. Kahteen poikaan. Enkä tiedä, miten siihen pitäisi suhteutua, varsinkin kun molemmat ovat vapaita.

Poika X on ollut kanssani samalla luokalla 10 vuotta. Hän on hauska ja söpö, katselee minua usein ja istuu tunneilla yleensä melko lähelle minua. Tiedän, että hän on oikeasti aika ujo. Olen aina pitänyt hänestä, mutta en tiedä yhtään, mitä hän ajattelee minusta.

Poika Y on myöskin hauska ja söpö, mutta hiukan ärsyttävä. Olemme tunteneet melkein kaksi vuotta ja hän on niitä harvoja poikia, joiden kanssa ylipäätään pystyn puhumaan. Hänestä on vaikea ottaa selvää, koska hän liikkuu paljon tyttöjen kanssa, mutta jos törmäämme kaupungilla, hän saattaa jättää kaverinsa ja tulla juttelemaan minulle. En ole tottunut sellaiseen. Häneen olen ollut alusta asti ihastunut, mutta aluksi annoin asian olla, koska hän seurusteli. Sitten hän oli vähän aikaa sinkku, enkä tehnyt mitään. Nyt hän on taas sinkku, tosin ihan vasta eronnut.

Inhottavaa, etten voi puhua tästä sille ainoalle ihmiselle, joka tuntee molemmat pojat. Tai voisin puhua, mutta tiedän ettei hän pidä ainakaan Y:stä kovin paljoa. Ja minähän olen tunnetusti toivoton poikien suhteen. Menen aivan jäykäksi ja puhumattomaksi ylipäätään vähemmän tuttujen ihmisten kanssa. Ja sama pätee tuttujen söpöjen poikien seuraan. Tai ylipäätään poikien seuraan. Ainakin samanikäisten. Vaikeaa.

Olen vähän niin kuin prinsessa Mia Prinsessapäiväkirjoissa. Paitsi, että en ole prinsessa (vielä!) enkä seurustele. Mutta ihan yhtä ongelmallista elämäni on.