Olen ajatellut, että elämä olisi paljon helpompaa, jos olisi rikas. En sanoisi, että olen köyhä, mutta minulla ei ole rahaa. Siis ihan aikuisten oikeasti ei ole. Miten voisikaan olla. Isä on työtä eikä äitikään kovin paljon tienää. Vähäisistä kuukausituloista pitää maksaa lainanlyhennykset, laskut ja ruoka. En edes muista, koska viimeksi olisin saanut vanhemmiltani rahaa tai koska viimeksi he olisivat ostaneet minulle jotain, mikä ei ole ihan välttämätöntä. Koulukirjat, vaatteet ja kaikki ylimääräiset maksan naurettavan pienestö opintotuestani. Vielä kun saisi kaverit uskomaan, ettei minulla yksinkertaisesti ole varaa kiertää kaikkia festareita tai lähteä baariin joka viikonloppu, en edes halua sellaista.

Rahan lisäksi aika on kortilla. Jos joku ei vielä tiennyt, niin lukio on tappavaa touhua. Kahdeksan tunnin koulupäivät ja siihen päälle läksyt, itsenäiset suoritukset ja sanakokeet sun muut. Ja koirat. Lisäksi joudun välillä leikkimään omaishoitajaa, joten vapaa-aikaa ei pahemmin ole. Minä olen vastuussa muista. Olen vastuussa koirien hoidosta. Olen toisinaan vastuussa siitä, että mummini ottaa lääkkeet oikeaan aikaan ja syö tarpeeksi. Joudun pistämään insuliinia ja mittaamaan verensokereita. Ja olen vastuussa omasta jaksamisestani. Mistä siihen saa apua? Kuka kertoo, koska pitää levätä ja ottaa omaa aikaa. Ja kuka sitä minulle antaa. Ei kukaan voi olettaa, että vanhempanikaan ehtivät kaikkea. Heillä on kokouksia ja yhteiskunnallista vastuuta. On vain oikein, että minä teen osani.

Kadehdin sisaruksiani. He ovat vastuussa vain itsestään. Kotona ollessaan he kyllä käyvät katsomassa mummia ja leikkivät koirien kanssa, mutta vastuuta he eivät ota. He ovat vieraina. Se on niin väärin. Jos minä menen käymään heidän luonaan, ei minua kohdella kuin vierasta. Lisäksi siihen päälle tulee syyllisyys siitä, etten ole kotona tekemässä osuuttani. Jos voisin hetkeksi vaihtaa elämää jonkun kaverini kanssa, ottaisin mahdollisuuden vastaan heti. Nyt tietenkin joku voisi sanoa, että ei se heidänkään elämänsä ruusuilla tanssimista ole, mutta enhän minä mitään ylellisyyttä odotakaan. Vain vähän aikaa ja vapautta.

Kavereista puheenollen, huomenna alkaa Suomen Huippumalli haussa. Eräs tuttuni on siinä kilpailijana, joten minun on varmaan pakko katsoa ohjelmaa. Toivon, että hän voittaa, sillä hän ansaitsisi sen. Hän on mukava ja tekee töitä menestymisen eteen. Ei varmaan edes tarvitse sanoa, että hän on kaunis. Paljon kauniimpi kuin minä. Kaunis, mukava ja fiksu. Toivottavasti hän pärjää kilpailussa hyvin. :)

Vielä vuosi siihen, että voin aloittaa oman elämäni. Vielä kun tietäisi, mitä sillä tekee. Tulevaisuus houkuttelee, mutta se myös pelottaa. En ole niin kuin veljeni, jolle kaikki järjestyy ilman vaivan näköä. Enkä ole kuin siskoni, joka menee vaikka teräksestä läpi, jos tilanne sitä vaatii. Olen vain minä. Yksin minä.