Tämä on ollut surun viikko. Edellisessä postauksessa jo kerroin, että kuulin suru-uutisen. Kyseessä oli mun kummisetä. Jotenkin en ole vielä sisäistänyt tätä asiaa. En edes tiedä, mitä tapahtui, ilmeisesti kuitenkin kyseessä oli onnettomuus. En pysty edes ajattelemaan muuta kuin hänen lapsiaan. Ne on ihan liian nuoria menettämään isänsä.

Sitten tuli vielä syöpädiagnoosi. Ei onneksi minulle, mutta eräälle lähipiiriini kuuluvalle. Kyllähän se pysäytti. Taas joku mun läheinen sairastui syöpään. Miksi? Onneksi ennuste on hyvä, ainakin jos ei etäpesäkkeitä ole. Positiivisella asenteella ja silleen.

Viime aikojen tapahtuneet on saanet mut tuntemaan itseni taas kerran riittämättömyttä. Ja voi hemmetti, että mua ärsyttää. Sain taas kuulla, miten ihana ja miten paljon avuksi Sisko on ja kuinka se on niin tärkeä. Sillä on auto käytössään ja se pystyy koska vain lähteen, koska sillä ei ole mitään läsnäolopakkoa koulussa. Ja ennen kaikkea se asuu lähellä. Entäs minä? Olenko minä aivan täysin turha? Olen. Asun kaukana, en omista ajokorttia, en pysty käymään kylässä kuin lomilla, koska minun on PAKKO olla koulussa, jos en halua feilata kaikkia kursseja.

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Väsymys. Joskus ei vaan jaksa.

Päivä 25 – Ensimmäinen

Tai viimeinen. Kukapa sen tietää.

Päivä 26 – Pelkään

Elämää. Neuloja.



Näinpäs tänään kaupungilla yhden ihanuuden. Olikin jo vähän ikävä, kun ei melkein vuoteen olla nähty. Voi kun olisi ehtinyt jutella sen kanssa. Se saa vieläkin mun aivot pehmenemään pelkästään hymyilemällä...