Ahdistaa ja innostaa yhtä aikaa. Syykin on selvä: serkku tulee pariksi päiväksi meille. En ole nähnyt häntä yli vuoteen, joten tapaaminen jännittää vähän, mutta ahdistusta aiheuttaa Sisko. Hän on oikein hyvissä väleissä serkkytytön kanssa, vaikka heillä on yhtä suuri ikäero kuin minulla ja serkulla, joten jään taas ulkopuoliseksi. Ärsyttävää, kun Sisko omii kaikki sukulaiset ja raahaa minua sitten kuitenkin mukana. Ei hän varmaan tarkoita nöyryyttää ja lannistaa minua, mutta sitä se juuri aiheuttaa. Tuntuu samalta kun joskus pienenä, kun veli ei halunnut minua kaveriensa leikkeihin mukaan. Mikä minussa on vikana? Miksi en kelpaa juuri tällaisena? Ja ennen kaikkea, miksi vain hymyilen enkä huuda kuinka helvetisti minua loukkaa heidän käytöksensä?

Keikutin sosiaalisten suhteiden venettä tuossa pari viikkoa sitten, kun en lähtenyt kaverin kanssa erääseen tapahtumaan ja nyt näyttää vähän siltä, että olen ehkä tippunut siitä veneestä kokonaan. Niin kutsutut kaverini nimittäin eivät enää pyydä minua mihinkään mukaan. Arvatkaa harmittaako? No ei tippaakaan. Pääsin ainakin hetkeksi irti siitä kaikesta draamasta. Ja ehkäpä se eräs tietty ihminenkin suhtautuu minuun myönteisemmin, kun näkee minut toisessa seurassa.