Yritin epätoivoisesti pakottaa itseäni lukemaan ruotsin yo-kokeeseen, mutta epäonnistuin. Mielessä pyörii ihan liikaa asioita. Ajatuksia, joita en haluaisi kuulla.

Mummi on sairas. Se on fakta, jota en voi vain sivuuttaa. Syöpä on saatu hetkellisesti kuriin, mutta se voi palata koska tahansa. Myelooma on sairaus, joka ei ikinä parannu ja se tai jokin muu tappaa mummin ennen pitkää. Diagnoosin ja hoidon myötä myös alkava muistisairaus tuli ilmi ja sekin saatiin kuriin. Ainoa ongelma oikeastaan onkin diabetes. Tai lähinnä se, että mummi ei suostu hyväksymään sitä, että hänen pitäisi syödä 3-4 tunnin välein, eikä mitään karkkeja sun muita saisi vetää jatkuvasti. Ei mene perille. Pullakahvit on mummin lempiruokaa. Ei sillä sokerit pysy tasaisena ja sitten seuraa hypoglykemia. Sekavuutta, sammaltavaa puhetta, joskus aggressiivisuutta. Sitä on raskasta seurata sivusta. Raskaampaa on koko ajan joutua vahtimaan, että toinen syö tarpeksi usein, pistää insuliinin ja ottaa lääkkeet. Lämpimät ateriat joutuu suunnilleen pakolla antamaan, koska aina kun on ruoka-aika, mummi sanoo juuri syöneensä. Taitolaji on myös kaupassa käynti, kun pitää keksiä miljoona eri syytä, miksei pullaa, kakkua, karkkeja tai keksejä tarvita. Jos sanoo suoraan, että niitä ei saisi syödä, se johtaa vain siihen, että mummo haluaa niitä entistä enemmän. Hän on niitä vanhanaikaisia mummoja, joiden mielestä vain miehet tietävät asioista. Se käy hermoille. Aina ei jaksaisi kuunnella, miten mummi ylistää veljeäni ja leimaa minun tekemiseni puuhasteluksi. Mutta suuttua ei saisi.

Pelkään, että mummi kuolee pian. Toisaalta tiedän, että se helpottaisi elämääni ja myös muun perheeni elämää. Isäni vanhemmat ovat kuolleet, mummo kuoli 5 vuotta sitten, ukki jo kauan ennen syntymääni. Muistan mummon kuolemasta sen, että isä sai soiton veljeltään ja seuraavana päivänä vanhempani lähtivät ajamaan etelään. Äiti sanoi silloin, ettei se ollut vakavaa, mutta tiesin, että he eivät olisi lähteneet, jos se ei olisi ollut vakavaa. Parin päivän kuluttua tuli viesti, että mummo on kuollut. En itkenyt, en edes hautajaisissa. En yhtään kyyneltä. Olinkin siinä suhteessa varmaan ainoa. Olin hirveän vihainen äidille, kun hän valehteli. Olen edelleen siitä katkera, etten päässyt mukaan sanomaan hyvästejä. Ennen hautajaisia olisi ollut mahdollista käydä jättämässä hyvästit, mutta en halunnut nähdä mummoa kuolleena.